Siirry pääsisältöön

Jälkeen vedenpaisumuksen

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden), suom. Pirkko Talvio-Jaatinen


P.C.Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen on ilmestynyt Ruotsissa 1982, suomennos 1983. Teos on julma dystopia ydinsodan jälkeisestä ajasta. Tapahtuma-ajankohta on noin 30 vuotta ydinsodan jälkeen.

Teos on tietysti aikansa tuote, mutta se on kestänyt hyvin aikaa. Jersild ei ole yrittänytkään kuvailla poliittisia olosuhteita, sodan syitä ja syyllisiä, ei liioin katastrofin vaiheita muuten kuin päähenkilön ja sivuhenkilöiden puheissa. Hän on keskittynyt joukkoon ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä silloin, kun yhteiskunta on palannut kivikauteen. Kun ajan teknologiasta mainitaan vain romuttuneita jäänteitä, ei synny tahatonta huumoria lankapuhelimista ja muista tulevaisuuteen  sijoitettujen, vuosia sitten kirjoitettujen dystopioiden yksityiskohdista.

Teoksen maailmassa ei ole valtiota, ei lakeja eikä niiden valvojia. Infrastruktuuria ei ole. Ei ole sähköä. Elinkelpoisia asuntoja on vain vähän. Laivat ja veneet ovat melkein ainoita kulkuneuvoja. Tuhotulva on vienyt kaikki puut ja kasveista ovat jäljellä sitkeimmät. Tapahtumapaikkana on saari Itämeressä. Se voisi olla Gotlanti, mutta karrelle palaneena ja tuhotulvan runtelemana se ei ole tunnistettavissa.

Ilman lakeja ja sääntöjä on vain kivikautiset vaistot suhtautua kaikkiin ensisijaisesti vihollisina. Ja kivikautiset vietit. Naisia ei juurikaan ole, enemmistö on miehiä. Terveitä lapsia ei synny ja 33-vuotias päähenkilö Edvin saa jatkuvasti kuulla ihmettelyjä nuoresta iästään. Ikänsä perusteella hän on syntynyt katastrofin jälkeen eikä kukaan pidä sitä mahdollisena. Edvin on syntynyt väestösuojassa. Kuusivuotiaaksi asti hänellä oli isä, sen jälkeen joukko ”suojelijoita”, jotka pitivät pientä poikaa seksiorjanaan. Hän on selviytynyt alistumalla, taipumalla kulloisenkin orjuuttajansa tahtoon, päähänpistoihin ja väkivaltaan. Aikuistuessaan Edvin oppii tappamaan ja pitämään huolen itsestään, kun hänet heitetään laivasta selviytymään yksin saarella.

Kouluja ei ole, koska seuraavaa sukupolvea ei ole. Edvinin ainoa oppi on se, mitä hän on saanut kulloisenkin kapteenin lemmikkinä laivasta toiseen siirtyessään. Oppia ja taitoja ei jaeta, koska ne ovat selviytymiskeino. Jos opettaa toiselle tärkeän selviytymistaidon kuten navigoinnin tai maanviljelyksen, voi odottaa vain iskua kalloonsa tai mereen heittämistä, koska silloin taidon opettanut on korvattavissa ja hänen asemalleen on kyllä ottajia.

Saarella Edvin oppii ensin perunanviljelyä vanhalta mieheltä ja tapaa siten Petsamon, entisen armeijan lääkintämiehen, jolla on taidoista arvokkain, tietoa parantamisesta. Myöhemmin Edvin  kokee ensimmäistä kertaa elämässään rakkautta sellaisena kuin se voi olla julmassa maailmassa, jossa toivoa ei ole.

Jersild ei anna henkilöilleen selviytymisen mahdollisuutta. Jos mahdollisuus on tarjolla, se menetetään oppimattomuuden ja väkivaltaisuuden vuoksi. Näkökulma on koko ajan tiukasti päähenkilön kokemuksissa.

Minäkertoja pienessä yhteisössä on dystopian rakenteena onnistunut. Teos ei yritäkään kuvata tulevaisuuden teknologiaa tai valtioita, sitä, miten katastrofi tulee mahdolliseksi. Se kuvaa vain seurauksia ja ihmisiä paljaimmillaan. Eristäytyneen, totalitaarisen yhteisön kuvaus toimii. Perheyhteisöjä ei ole, ei tarvetta huolehtia jälkeläisistä. Vanhenevien aikuisten yhteisössä on vain kaikkien sota kaikkia vastaan eikä toisia ihmisiä nähdä yhteisen selviytymisen resursseina, vaan vähistä resursseista kilpailevina vastustajina. Jersild haluaa näyttää, mitä tapahtuu, kun kivikautiset vietit ja vaistot saavat vallan ja sivistyksen rippeet katoavat nopeasti selviytymistaistelussa.

Kiinnostavaa kirjassa on myös ajan henki, esimerkiksi 80-luvun urbaanin ihmisen suhde luontoon. Ruokaa ei viljellä, sitä haetaan kaupasta. Jos kauppoja ei enää ole, kaivetaan maasta vanhoja riisivarastoja, joita on ryöstetty laivoista. 2000-luvun dystopioissa ihmisen suhde luontoon on erilainen. Joukkotuhon syy on ydinsotaa useammin biologinen, kuten pandemia. Maailmassa on nyt ydinaseita enemmän ja useampien valtioiden käytössä kuin 80-luvulla, mutta kirjallisuudessa uhat nähdään muualla.





Tämän blogin suosituimmat tekstit

Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään, kun siihen kerran tarttuu. En silti kutsuisi sitä trilleriksi. Trilleriksi kutsutaan niin monia kepeitä ja viihteellisiä kirjasia, joissa luodaan jännitystä rikoksilla ja väkivallalla tai sen uhalla. Sinun, Margot sen sijaan on syvällinen tutkielma siitä, miten vahvat aatteet ja rakkaudet kehittyvät, kasvavat, väljähtyvät ja kuolevat.    Teemana on muistaminen. Sekä yksilöt että kansat yrittävät rakentaa historiaansa uudelleen. Näkökulmahenkilöitä on kolme: Vilja Siltanen ja hänen vanhempansa Markus ja Rosa. Markuksen ja Rosan tarinaa seurataan 80-luvun Itä-Berliinissä. Silloin tapahtui jotain, joka jätti pitkät varjot, ja jota Vilja yrittää vuonna 2011 selvittää. Uteliaisuudesta, kyllä, mutta samalla sisäisestä pakosta yrittää ymmärtää. Mikä ajoi äidin ja isän erilleen ja sai heidät jakamaan lapsensakin - isoveli Matias äidille, Vilja isälle? Mikä unohtunut ja muistin syvyyksiin painunut vieraannutti  Viljan äidistään? Vi

Suomen lasten historia

Jussi Kaakinen, Juha Kuisma, Kirsti Manninen: Suomen lasten historia  Suomen lasten historia on lapsille kirjoitettu historiateos. Suomen historia käsitellään tarinoina, joiden päähenkilöt ovat lapsia ja nuoria. Tarinoiden jälkeen on tietoaukeama, jossa esitellään ajankohtaan liittyvä fakta-aineisto, jossa ajalle keskeisiä tapahtumia tai ilmiöitä nostetaan esiin. Tarinoiden dramaturgia on hyvä. Jokainen kertomus sisältää jonkin tilanteen, joka koskettaa nuoria päähenkilöitä. Suurin kertomuksista on myös enemmän sosiaali- ja taloushistoriaa kuin poliittista historiaa. Menneiden aikojen arki on vahvasti läsnä. Tarinoissa on käytetty kolmannen persoonan kertojaa. Kieli on selkeää yleiskieltä. Vasta viimeisissä lähihistoriaa käsittelevissä tarinoissa käytetään enemmän puhekieltä. Kaiken kaikkiaan teos on paitsi pätevä oppikirja,myös mahdollinen iltasatukirja. Alakoululaiset löytävät tietoaukeamista paljon materiaalia hissantuntien projekteihin ja esitelmiin. Jussi Kaakisen kuvitu

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Kaltaiseni koneet (suom. Juhani Lindholm) kertoo vaihtoehtoisesta historiasta, jossa Britanniassa jo vuonna 1982 on olemassa kehittyneitä androideja, matemaatikko Alan Turing on yhä hengissä, Margaret Thatcher häviää vaalit 1982 ja työväenpuolueen Tony Bennistä tulee pääministeri. Vuodella 1982 McEwan kumartaa Blade Runnerille, joka ilmestyi 1982 ja jonka dystopiamaailmassa kehittyneet androidit aiheuttavat ongelmia vuonna 2019. Vaikka teknologia on niin kehittynyttä, että kyetään rakentamaan ajattelevia, oppivia ja tuntevia androideja, yhteiskunnan ongelmat ovat vuonna 1982 samoja kuin nykypäivän Britanniassakin: köyhyyttä, työttömyyttä, asunnottomuutta, terveyden- ja vanhustenhuollon ongelmia, rikollisuutta, rotukysymyksiä, sukupuolikysymyksiä, ilmastoa… Kaikki viheliäiset ongelmat silloinkin ratkaisematta, ja niitä yritetään ratkoa demokratian keinoin. Esimerkiksi Cambridge Analytican tarjoamia dataan perustuvia progandapalveluita sen sijaan teoksen todellisuudessa ei ole tai e